”Hei, minä olen Petri.” ”Hei, minä olen Katja. Kuka
sinä olet?”
Nämä olivat ensimmäiset sanamme kun nousimme
veneestä saareen ja tuijotimme vierekkäin punaista rantasaunavanhusta, joka oli
nyt meidän.
Tästä päivästä eteenpäin yritämme kuunnella saunan ja huvilan
tarinaa ja selvittää keitä he ovat. Ovathan he seisoneet tällä paikalla
1930-luvulta asti, joten jotakin heistä on jo täytynyt tulla.
Tätä uteliaisuuden täyttämää hetkeä edelsi
jälkikäteen kaoottiselta vaikuttava ajanjakso, joka sisälsi mökin katselua
uteliaisuudesta, mökin katselua puolitosissaan, mökin katselua innostuksissaan,
mökin katselua epäilevänä, mökin katselua
remonttimiesten kanssa, ja
lopulta mökin katselua vakavissaan. Kunnes huonohermoiselta alkoi mennä
yöunetkin asian takia, ja tavalla tai toisella tapaus oli saatava suljettua.
Sen jälkeen kaaos eteni kiinteistövälittäjän pakeilla, pankin tiskillä hattu
kourassa, ja myös vanhempieni luona hattu kourassa. Kaiken tämän tuloksena ulos
pullautettiin kauppakirja saarihuvilasta saunoineen, jossa ostajina olimme me.
Olen ihastellut kotikaupunkimme 1900-luvun alussa
rakennettuja taloja, ja tämän huvilan myynti-ilmoituksen nähtyäni en päässyt
siitä enää irti. Sain houkuteltua miehen veneajelulle katsomaan paikkaa, ja
tapahtumaketjun loppu on tuo yllä kuvattu.
Uskon että hyvät asiat tulevat eteen sattumalta ja
silloin kun niitä vähiten odottaa, kunhan itse kulkee avoimin mielin. Paikan
myyjä kertoi, että hänellä ei oikeastaan ollut tarkoitus myydä paikkaa vasta
kuin ensi keväänä, koska arveli tämän kesän olevan jo liian lopussa kesämökin
myyntiä ajatellen. Emmekä mekään olleet aktiivisesti etsimässä kesämökkiä.
Mutta nyt ollaan sattumakortilla lähtöruudussa.
Hur(j)aa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti